Vai sairas...

Miten tämän nyt aloittaisi... Blogin ja eräällä tapaan oman elämänkertani tai päiväkirjani tai kirjani kirjoittamistani olen miettinyt jo varmaan vuoden tai pari. En tiedä mistä aloittaisi tai mihin tämä päättyisi. Ehkä tiedän mistä tämä alkoi mutta toisinaan taas en. Joskus myös tiedän mihin tämä päättyy... Ei hyvin. Toisinaan luulen että tämä voisi päättyä myös hyvinkin. Katsotaan...

Joskus uhkasin kirjoittaa elämästäni myös pienen kirjan. Siitä kun joutui kertomaan niin saatanan moneen kertaan hoitajille, lääkäreille, psykiatreille, ystäville, sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille. Olisi ollut helpompi lyödä pieni kirja jokaiselle joka siitä kysyy käteen ja tuumata, että lue nyt jos oikeasti kiinnostaa ja kysele vasta sitten. Toisaalta myös haluaisin jakaa omat kokemukseni miehen masennuksesta ja tapahtumista kaikille. Kun tämä tuntuu kuitenkin olevan niin suuri ja paha tabu vielä Suomessa.

Siis suomalainen äijähän ei masennu saatana! Jos se ei jaksa, niin se on laiska ja jos se hakkaa vaimon niin on vaimossa vika tai jos ei niissäkään niin se on juoppo psykopaatti joka kuuluu vankilaan. Onko kellään ikinä tullut mieleen että miehelläkin on yhtälailla tunteet kuin normaalillakin kansalaisella ja että se voi sairastua masennukseen? Vituttaa lukea tapahtumista joissa mies hakkaa tai tappaa vaimonsa ja lapsensa. Sitten näihin vain kirjoitetaan että ei ole tarpeeksi turvakoteja. Siis mitä vittua? Onko mies lähtökohtaisesti vaan paha otus, joilta naiset tarvitsevat suojakotia? Mietitäänkö missään että mikähän helvetti tällaisen käyttäytymismallin miehessä aiheuttaa? Itse en ole kuitenkaan vaimoani ja lapsiani tappanut tai hakannut, mutta olen aistinut yhteiskunnassa kuuluvani kuitenkin jo samaan kastiin.

Nojoo itseasiaan. Koitin sitten itseäni tappaa muutama vuosi sitten vähän epäonnistuneempien vuosien jälkeen. Vituiksihan sekin meni. Talo paloi mutta mies ei. No muutama kymppitonni siinäkin taas tuli takkiin. Mutta vasta sitten sain hoitoa saatana! Ei auttanut vaikka kävin ruikuttamassa lääkärille, psykiatrille, hoitajalle ja ensiapuun, notta mä tapan itseni. Kukaan ei saatana uskonut. Vittu ihmettelivät vielä kun olin taloni tuikannut tuleen et kuinka eivät osanneet aavistaakaan. Vaikka kävin ensiavussakin pyytämässä päästä hoitoon etten mä vittu selviä enää niin lähettivät kotiin. No sitten oltiin tekojen jälkeen pari viikkoa osastolla ja takas himaan. Eipä paljon yhteydenpitoja tai hoitoja ollut senkään jälkeen. Mitä nyt parisuhdeterapia ja muutama käynti hoitajalla.

Ittekseni päätin lopettaa lääkkeetkin. Virhe. Tuli sitten se toinen lääke tilalle. Alkoholi. Tässä nyt sitten dokaan 3-5 iltaa viikossa ja ihmettelen kuinka vitussa toi muija kestää mua. Ja väitän vielä kaikille ettei täs mitään ongelmaa ole. Eritoten itselleni... Ja taaskin olen kännissä maanantai-aamuna neljän aikaan ja 7-8 aikaan alkais työs. Kuunnellen Sir Elwoodia, tätä kirjoittaen ja kaljaa juoden.

No nyt alkaa lääkkeet (eli olut) viemään miehestä mitan, niin taidan painua sohvalle kuunteleen pari biisiä ja ottaan bisseä. Siitä sitten taas heräillään.

Mut eipä tämäkään tarina taas varmaan luetuksi tule edes.Kirjoitan lisää jos jaksan sitten jatkossa saatana!